sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Laiskuutta ilmassa

Olen viime aikoina ollut äärettömän laiska blogin päivittäjä, aiheet ja varsinkin valokuvat ovat olleet vähissä. Synkät marraskuun päivät eivät ole omiaan valokuvien räpsimiseen ja päivätkin kuluvat ihan muihin juttuihin.


Sain kurssini suoritettua, joten verkkokaupan perustamiseen liittyvät asiat olisivat nyt periaatteessa hallussani, mutta annan ideoiden vielä muhia päässäni. Katsotaan myöhemmin, lähdenkö toteuttamaan niitä vai päädynkö tekemään jotain ihan muuta. Kaikki on mahdollista.


Isäni etenevä Alzheimerin tauti on aiheuttanut paljon miettimistä, kovimmalla on tietysti isän omaishoitajana toimiva äitini. Tällä hetkellä isäni on viikon hoitojaksolla oikein mukavan tuntuisessa paikassa. Saa nähdä, miten kotiinpaluu sujuu ja miten kauan hän vielä pärjää kotona. Isän hoitaminen ja varsinkin vahtiminen on rankkaa äidilleni. En haluaisi, että hän väsyy taakkansa alle. Alzheimer on pirullinen sairaus, se muuttaa tutun ihmisen toiseksi. Muistojen häviäminen ja hiljalleen tapahtuva taantuminen on pelottavaa. Vaikka siitä on lukenut ja kuullut paljonkin, on silti varsin hätkähdyttävää tajuta, ettei isä enää tunne kelloa eikä veljeään. Eikä välttämättä joka päivä minuakaan.

On elämässä onneksi valoisampiakin asioita. Pikkutyttö lähti eilen innokkaana yökylään mummon luo ja isommalla tytöllä oli kaveri yökylässä. Yhdeksänvuotiaat alkavat olla jo niin isoja ja omatoimisia, että ilta tuntui harvinaisen helpolta kun tytöt touhusivat keskenään, kävivät saunassa ja katselivat leffaa karkkeja syöden ja menivät lähes vapaaehtoisesti kymmenen jälkeen nukkumaan. Melkein kuin olisimme olleet kahdestaan mieheni kanssa. 

Viime aikoina on muutenkin lastenhoito helpottunut kummasti kun molemmat lapset touhuavat paljon kavereidensa kanssa eikä nuorempikaan ole enää jatkuvasti äidissä kiinni. Välillä mielessä jo välähtää, että mitähän kaikkea mekin mieheni kanssa ehdimme tulevaisuudessa harrastaa kun lapset tuosta vielä vähän kasvavat. Pitääkö sitä sitten lähteä golfkurssille, vai mitä?


4 kommenttia:

  1. Mummollani oli ko. sairaus ja hän asui meillä. Tiedän hyvin tuo sairauden kuviot. Se vie lähimmiltä kyllä voimat ja ei ole aina helppoa potilaalle itselleenkään. Nyt enollani on sama sairaus. On leski. Äitini käy hoitamassa häntä kotisairaanhoidon lisäksi. Rankkaa. Voimia äidillesi ja sinulle.

    Kyllä nuo lapset kehittyvät ihmeen äkki itsenäisiksi. Meillä on 13-vuotiaat kaksoset.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi! Alzheimer on valitettavan yleinen sairaus nykyään. Ei auta kuin toivoa, että lääkkeet paranevat ennen kuin se osuu omalle kohdalle...

    VastaaPoista
  3. On tämä pimeys haastavaa aikaa.... Myöskin huoli omista vanhemmista on tänä päivänä monen kohdalla todellisuutta. Itse olin edesmenneen äitini omaishoitajana reilun kolme vuotta. Tuo aika oli raskasta, mutta omalla tavallaan myös antoisaa aikaa. Hyvää Tapaninpäivän jatkoa ja valoisaa Uutta Vuotta!

    VastaaPoista
  4. Jos vielä jossakin vaiheessa innostut päivittelemään blogiasi, niin heitin sulle haasteen ilmaan :)

    http://chefosa2.blogspot.fi/2014/04/haaste.html

    VastaaPoista

Ilahtuisin kovasti, jos jättäisit pienen viestin merkiksi vierailustasi.