Tuuleen kadonnut muisti - ajatuksia Alzheimerin taudista

Alzheimer on kammottava sairaus, se muuttaa tutun ihmisen joksikin toiseksi. Nielaisee hänet kitaansa ja alkaa syödä muistoja, tunteita ja voimia pikkuhiljaa. Lopulta ei enää voi luottaa mihinkään. Tunteeko hän minut tänään? Onko hänellä aavistustakaan kuka tuo mukanani oleva lapsi on? Onko hänellä avaimet ja jos hän lähtee ulos, löytääkö hän enää kotiin.

Minun isäni on sairastanut Alzheimerin tautia jo vuosia. Ennen niin hauska seuramies ja kaikessa tytärtään autellut isä on pikkuhiljaa luisunut otteestani. 

Ensimmäisten muistitestien tulokset olivat vielä kohtalaisen hyviä, lopulta hänet kuitenkin saatiin muistisairauksiin erikoistuneen neurologin luo, otettiin kuvia aivoista ja siellä se jo näkyi: pelätty kuokkavieras Herra Alzheimer.

En tunne häntä kunnolla enää, eikä hänkään luultavasti minua. Sairaus alkoi pikkuhiljaa, ensin uusien asioiden oppiminen alkoi olla vaikeaa, sitten tavarat alkoivat olla hukassa ja tuttavien nimet eivät muistuneet mieleen. Vähitellen aloimme äitini kanssa huomata, ettei kaikki ole ihan kunnossa.

Tuli aika, jolloin ajokortti olisi pitänyt uusia. 75 vuotta mittarissa ja ennen niin kovan automiehen oli yhä vaikeampi muistaa, mistä piti ajaa tyttären luo tai kaatopaikalle, tuttuihin paikkoihin, joissa oli käyty lukemattomia kertoja. Onneksi äiti oli yleensä mukana kartturina, muuten perille pääsystä ei olisi ollut varmuutta. Ja siinä tilanteessa olisi pitänyt vielä opiskella liikennemerkkejä ja -sääntöjä ja lähteä ajamaan inssiajoa. Silloin isä päätti, että nyt oli aika luopua ajokortista ja autosta. Auto meni myyntiin ja vanhempani siirtyivät kulkemaan bussilla ja polkupyörillä.

Tuli eksymisiä, huolta ja murhetta, omaishoitajana toiminut äitini oli lujilla hoitaessaan miestään 24 tuntia vuorokaudessa. Koko ajan piti olla silmät selässäkin, ettei isä kävelisi ulos ovesta ja katoaisi.

Diagnoosin jälkeen tätä vuoristorataa on kestänyt jo kahdeksan vuotta eikä muistitestejä enää pystytä tekemään. Isäni asuu nyt viihtyisässä hoivakodissa, hän ei enää puhu, mutta jalat kyllä toimivat. Hän vaikuttaa viihtyvän nykyisessä kodissaan, hoitajat ovat mukavia ja siellä on seuraa. Äitiäni, minua ja perhettäni hän ei enää muista, mutta ilahtuu kyllä kovasti vierailuistamme. Minusta on tullut hänen edunvalvojansa. 

Ennen isä piti huolta minusta, nyt roolit ovat kääntyneet toisin päin.

Kuva Robert Carter/Pinterest