Työnhaun tuskaa ja elämän pieniä nautintoja

Miten sitä aina tunteekin itsensä ihan äärettömän vanhaksi kun lähettelee työhakemuksia maailmalle. Minulla on ikää 45+, mutta silti alkaa tuntua siltä, että työnantajat pitävät jo nyt liian vanhana. Onhan se tietysti työnantajalle kätevämpää ja halvempaa palkata nuori ihminen niin palkkaakaan ei tarvitse maksaa niin paljon kuin kokeneemmalle. 

Ja vielä kätevämpää yritykselle on hankkia työntekijä työkokeiluun, jolloin hänelle ei tarvitse maksaa kuin 9 € päivässä ja kun kokeilujakso päättyy, tilalle voi vaihtaa toisen henkilön.

Poliitikkojen puheet työurien pidentämisestä alkavat olla jo melkoinen vitsi. Samaan aikaan työnantajat pistävät vanhemmasta päästä väkeä pihalle.

Lähetän hakemuksia eri firmoihin, haen työpaikkoja ilmoitusten perusteella sekä yritän myös kysellä työnantajilta piilotyöpaikkoja, mutta vieläkään ei ole tärpännyt. On vain jaksettava yrittää. Ei auta muu kuin jatkaa hakemusten lähettelyä, vaikka vastaukseksi saakin vain pahoitteluja siitä, ettei tälläkään kerralla tärpännyt. Ja toiset eivät vastaa sitäkään. 

Tilanne on mikä on, eihän sille mitään voi. Ikävät ajatukset pitää vain välillä ravistella harteiltaan ja jatkaa muiden juttujen pariin. Eiköhän se päivä joskus paista vielä tähänkin risukasaan. 

Tuoretta pullaa, nam!

Onneksi elämässä on muutakin kuin työnhaku. Sain päähäni tehdä pullataikinan kun tytöt olivat koulussa ja mies töissä ja tässä olivat tulokset. 

Ihana tuoksu kotona, perhe poissa ja auringonpaiste ikkunan takana. Oli rauhallinen hetki kaataa lasi kylmää maitoa ja ottaa vastapaistettu pulla toiseen käteen. 

Elämän pieniä nautintoja.

Omaa rauhaa

Tänään on ollut hyvä päivä, sopivasti touhuamista perheen kanssa ja hieman omaakin rauhaa. Olen aina nauttinut yksinolosta, ainoan lapsen on ollut pakkokin keksiä tekemistä myös itsekseen kun sisaruksia ei ole ollut seurana. En varsinaisesti kaipaa erakoksi metsän keskelle, mutta voidakseni hyvin kaipaan myös rauhallisia hetkiä ihan itsekseni.

Lapsena jaksoin pitkiä aikoja rakennella huoneessani taloja Legoista (ja ennen kaikkea myös sisustaa niitä), piirtää tai maalata vesiväreillä sekä lukea kirjoja ja Aku Ankkoja. Olin niin innostunut kirjoista, että opettelin lukemaan jo nelivuotiaana ja vähän kasvettuani aloin tehdä omia lehtiä ja kirjoittaa tarinoita. Toki touhusin myös paljon naapurien lasten kanssa, juoksentelimme pitkin metsiä, leikimme ja pelasimme. 70-luvun lapsuus oli varsin huoletonta aikaa.

Ennen nykyisen mieheni tapaamista asuin monta vuotta yksin. Tai oikeastaan en sittenkään ollut yksin, olihan minulla kissa seuranani. Silloin sisustin kotiani, lenkkeilin ja luin tosi paljon, mitä nyt sinkkutytön muilta kiireiltäni ehdin. 

Pienten lasten myötä elämä muuttui rytinällä. Yllättäen huomasi, ettei edes vessaan meinannut päästä yksin ja joku oli aina lähistöllä odottamassa sitä hetkeä, että yrittäisit hieman istahtaa sohvalle lehteä lukemaan. Silloin alkoi välittämästi kuulua pyyntö "Äiti, tuutko mun kanssa leikkimään?".

Koska lapsiperheessä oma aika on kortilla, illat venyvätkin usein turhan pitkiksi. Sitä ei vain malta sammuttaa kynttilöitä ja laskea iPadia tai käsityötä käsistään ja kömpiä nukkumaan. 

Nyt on kuitenkin pakko, jotta huomenna jaksaa taas nousta lapsia herättelemään...