Isoveli ja pikkuveli

Kävin taas äskettäin katsomassa isääni hoitokodissa. Hänellä oli ollut vilkas päivä. Aamupäivällä tätini mies oli käynyt ulkoilemassa hänen kanssaan hoitokodin pihalla ja vähän sen jälkeen oli tullut isän pikkuveli käymään ja hekin olivat ulkoilleet. Kun me äitini kanssa tulimme paikalle, veljekset olivat juuri riisumassa takkejaan isäni huoneessa. Isä näytti ilahtuneelta ja nosti kättään reippaan näköisenä.

Isäni ei enää itse puhu ollenkaan, mutta hän kuitenkin kuunteli meidän muiden juttuja, ilmeili ja hymyili tyytyväisen näköisenä. Isoveli 82 v ja pikkuveli 78 v ovat aikoinaan molemmat olleet hauskoja jutunkertojia ja pikkuveli on sellainen vieläkin. Iästään huolimatta molemmat ovat luonteeltaan iloisia veijareita, joissa on edelleen kunnon ripaus pikkupoikaa jäljellä. 

Ihan koko aikaa isä ei jaksanut keskustelua seurata, välillä hän ponkaisi ylös ja lähti kävelylle ja minä lähdin hänen mukaansa. Teimme aina pienen lenkin oleskelutiloihin ja takaisin ja isän huoneeseen palatessamme isä näytti aina kovin ilahtuneelta kun huoneessa oli tuttuja kasvoja. Jotain hyvääkin tuossa muistisairaudessa siis on, voi yllättyä iloisesti samoista vieraista moneen kertaan.

Ennen poislähtöämme isä päätti lähteä taas huoneesta, joten kävelimme yhdessä yhteiseen oleskelutilaan ja isä istuutui keinutuoliin television eteen ja alkoi katsella vanhaa kotimaista elokuvaa. Vanhan jazzin ystävänä hän jäi tarkkana seuraamaan kohtausta, jossa Jorma Weneskosken bändi soitti ja kaunis tummahiuksinen nainen lauloi. Televisioon keskittyminen oli selvästikin merkki vierailijoille, että nyt voitte poistua. Isää on mukava käydä katsomassa kun hän on aina hyvällä tuulella. Välillä tunnen riittämättömyyden tunnetta siitä kun en ehdi niin usein käymään isääni katsomassa kuin haluaisin. Onneksi hän selvästikin viihtyy hoitokodissaan ja näyttää pitävän hoitajista ja muista asukkaista. 

Olen kiitollinen koko hoitokodin väelle isäni hyvästä hoidosta. He tekevät tärkeää työtä, jota arvostan kovasti. Toivon, että arvostus näkyisi jonain päivänä heille maksettavassa palkassakin.

Millaisia kokemuksia sinulla on vanhusten hoidosta tämän päivän Suomessa?

Tuuleen kadonnut muisti - ajatuksia Alzheimerin taudista

Alzheimer on kammottava sairaus, se muuttaa tutun ihmisen joksikin toiseksi. Nielaisee hänet kitaansa ja alkaa syödä muistoja, tunteita ja voimia pikkuhiljaa. Lopulta ei enää voi luottaa mihinkään. Tunteeko hän minut tänään? Onko hänellä aavistustakaan kuka tuo mukanani oleva lapsi on? Onko hänellä avaimet ja jos hän lähtee ulos, löytääkö hän enää kotiin.

Minun isäni on sairastanut Alzheimerin tautia jo vuosia. Ennen niin hauska seuramies ja kaikessa tytärtään autellut isä on pikkuhiljaa luisunut otteestani. 

Ensimmäisten muistitestien tulokset olivat vielä kohtalaisen hyviä, lopulta hänet kuitenkin saatiin muistisairauksiin erikoistuneen neurologin luo, otettiin kuvia aivoista ja siellä se jo näkyi: pelätty kuokkavieras Herra Alzheimer.

En tunne häntä kunnolla enää, eikä hänkään luultavasti minua. Sairaus alkoi pikkuhiljaa, ensin uusien asioiden oppiminen alkoi olla vaikeaa, sitten tavarat alkoivat olla hukassa ja tuttavien nimet eivät muistuneet mieleen. Vähitellen aloimme äitini kanssa huomata, ettei kaikki ole ihan kunnossa.

Tuli aika, jolloin ajokortti olisi pitänyt uusia. 75 vuotta mittarissa ja ennen niin kovan automiehen oli yhä vaikeampi muistaa, mistä piti ajaa tyttären luo tai kaatopaikalle, tuttuihin paikkoihin, joissa oli käyty lukemattomia kertoja. Onneksi äiti oli yleensä mukana kartturina, muuten perille pääsystä ei olisi ollut varmuutta. Ja siinä tilanteessa olisi pitänyt vielä opiskella liikennemerkkejä ja -sääntöjä ja lähteä ajamaan inssiajoa. Silloin isä päätti, että nyt oli aika luopua ajokortista ja autosta. Auto meni myyntiin ja vanhempani siirtyivät kulkemaan bussilla ja polkupyörillä.

Tuli eksymisiä, huolta ja murhetta, omaishoitajana toiminut äitini oli lujilla hoitaessaan miestään 24 tuntia vuorokaudessa. Koko ajan piti olla silmät selässäkin, ettei isä kävelisi ulos ovesta ja katoaisi.

Diagnoosin jälkeen tätä vuoristorataa on kestänyt jo kahdeksan vuotta eikä muistitestejä enää pystytä tekemään. Isäni asuu nyt viihtyisässä hoivakodissa, hän ei enää puhu, mutta jalat kyllä toimivat. Hän vaikuttaa viihtyvän nykyisessä kodissaan, hoitajat ovat mukavia ja siellä on seuraa. Äitiäni, minua ja perhettäni hän ei enää muista, mutta ilahtuu kyllä kovasti vierailuistamme. Minusta on tullut hänen edunvalvojansa. 

Ennen isä piti huolta minusta, nyt roolit ovat kääntyneet toisin päin.

Kuva Robert Carter/Pinterest

Paluu blogimaailmaan

Olen ollut pitkään poissa blogistaniasta, tehnyt ihan muita asioita. Pikkuhiljaa paluu päivitysten pariin alkoi taas houkutella. Mietin sitä kuukauden, kaksi. Annoin ajatuksen hautua lisää. Luin vanhoja päivityksiäni. 

Ajattelin niitä mukavia ihmisiä, joihin tutustuin blogimaailmassa ja halusin päästä taas yhteyteen bloggaajien ja lukijoiden kanssa. Haluan olla taas osa rentoa ja mukavaa bloggaajaperhettä.

Kuva Pinterestistä

Ennen kaikkea halusin taas kirjoittaa, miettiä mihin järjestykseen ajatukseni ja sanani asettelisin. Mietin jatkaisinko vanhaa blogiani vai aloittaisinko ihan uuden. Toisaalta aloitus puhtaalta pöydältä houkutteli, mutta toisaalta olen sama nainen kuin ennenkin. Silloin olin reilu nelikymppinen, nyt vajaa viisikymppinen (olen Fingerporini lukenut), ehkä joissain asioissa vähän muuttunut, mutta perusluonteeltani samanlainen. Joten tässä sitä ollaan, jatkamassa vanhaa tuttua blogia uusilla jutuilla. Asioita on niin paljon helpompi käsitellä kirjoittamalla kuin vain omassa päässään pyörittelemällä.

Viime vuodet ovat kuluneet opiskelun, työnhaun, perheen pyörittämisen sekä äitini ja Alzheimerin tautia sairastavan isäni apuna. Ruuhkavuodet päällä, kuten joku asian voisi ilmaista. Lapset ovat kasvaneet ekaluokkalaiseksi ja teiniksi, joten äidillekin jää jo vähän enemmän vapaa-aikaa kuin ennen. Mies tekee töissä pitkää päivää. Niinhän se nykyään on, että niillä joilla on töitä, on sitä sitten oikein urakalla. 

Pyrkimykseni on yrittää löytää jokaisesta päivästä jotain hyvää. Yritän kirjoittaa hyvistä hetkistä ja vähän niistä huonoistakin, joita myös elämääni mahtuu.