Suvaitsevaisuudesta

Mietiskelin tänään suvaitsevaisuutta metsässä kävellessäni. Suomalaiset ovat tällä hetkellä varsin tiukasti jakautuneet mielipiteinensä, osa on jyrkkiä sen suhteen miten asioiden tulisi heidän mielestään olla, osa taas on varsin suvaitsevaisia ja hyväksyvät monenlaiset asiat ja ihmiset.

Minä olen huomannut monessa suhteessa tulleeni suvaitsevaisemmaksi iän karttuessa. Nuorena mielipiteeni olivat paljon jyrkemmät, asiat olivat usein mustavalkoisia, muita sävyjä ei maailmaani mahtunut. Jos pidin jostain asiasta tai ihmisestä, se oli se ainoa oikea mielipide, muut eivät tulleet kysymykseenkään. Nykyään asioita pystyy paremmin miettimään useammaltakin kantilta ja hetken asioita punnittuani tulen usein siihen tulokseen, että miksipä ei, voisihan asian miettiä noinkin. Ja vaikka en aina ihan sataprosenttisesti olisikaan puolesta, mietin usein että jollekin ihmiselle tuokin voi sopia, kuka minä olen sanomaan mikä on oikein tai väärin.

Blogimaailmassa (ainakin siellä missä minä liikun) ihmiset ovat varsin joustavia, ehkäpä se johtuu siitä, että olen hyvällä tuurilla päätynyt lukemaan fiksujen ihmisten blogeja :) Ei mitään turhaa mollausta tai kampitusta, ainakaan suuressa määrin. Jokainen voi olla sitä mieltä kuin haluaa, jokaisen mielipiteet ovat arvokkaita. 

Aikoinaan katselin maailmaa turhan suppeasti. Usein julistin omaa mielipidettäni ainoana oikeana totuutena, joku pukeutumistyyli saattoi olla mielestäni ihan järkyttävä jos se ei miellyttänyt minua. Jotkut bändit tai laulajat olivat aivan p...aa jos minä en niistä pitänyt, enkä voinut ymmärtää, miten joku viitsi kuunnella sellaista. Samoin sisustusmakuni oli hyvin rajoittunut: jotkut huonekalut, tyylit ja kuosit olivat aivan kammottavia. Nyt blogeja lukiessani pidän hyvin monenlaisista jutuista. Jotkut sisustusblogit eivät ole alkuunkaan minun tyylisiäni (jos minulla nyt edes jotain tyyliä on), mutta pidän niistä yleensä siitä huolimatta. Monta kertaa huomaan ihailevani jonkun kotia, vaikkei siellä olisikaan mitään minun kotiini sopivaa. Ne vain ovat persoonallisia ja kauniita ja omistajilleen sopivia. Aikoinaan en myöskään ymmärtänyt alkuunkaan, miksi jotkut viitsivät raataa jossain pihatöissä ja ihailla kukkiaan. Ruusut ja pelargoniat olivat mielestäni mummojen juttuja, mutta niinpä vain pääni kääntyi näissä asioissa... Saatika sitten siinä, että lapset olivat ärsyttäviä, enkä ikipäivänä haluaisi sellaisia ;)

Mahtavaa, etteivät kaikki meistä ole samanlaisia ja pidä samoista asioista. Mielipiteitä, tyylejä ja kiinnostuksenkohteita mahtuu maailmaan, kunhan ketään ei vahingoiteta tai vainota. 

Mitä mieltä sinä olet?

Hyvää viikonloppua!