maanantai 28. lokakuuta 2013

Omaa rauhaa

Tänään on ollut hyvä päivä, sopivasti touhuamista perheen kanssa ja hieman omaakin rauhaa. Olen aina nauttinut yksinolosta, ainoan lapsen on ollut pakkokin keksiä tekemistä myös itsekseen kun sisaruksia ei ole ollut seurana. En varsinaisesti kaipaa erakoksi metsän keskelle, mutta voidakseni hyvin kaipaan myös rauhallisia hetkiä ihan itsekseni.



Lapsena jaksoin pitkiä aikoja rakennella huoneessani taloja Legoista (ja ennen kaikkea myös sisustaa niitä), piirtää tai maalata vesiväreillä sekä lukea kirjoja ja Aku Ankkoja. Olin niin innostunut kirjoista, että opettelin lukemaan jo nelivuotiaana ja vähän kasvettuani aloin tehdä omia lehtiä ja kirjoittaa tarinoita. Toki touhusin myös paljon naapurien lasten kanssa, juoksentelimme pitkin metsiä, leikimme ja pelasimme. 70-luvun lapsuus oli varsin huoletonta aikaa.

Ennen nykyisen mieheni tapaamista asuin monta vuotta yksin. Tai oikeastaan en sittenkään ollut yksin, olihan minulla kissa seuranani. Silloin sisustin kotiani, lenkkeilin ja luin tosi paljon, mitä nyt sinkkutytön muilta kiireiltäni ehdin. 

Pienten lasten myötä elämä muuttui rytinällä. Yllättäen huomasi, ettei edes vessaan meinannut päästä yksin ja joku oli aina lähistöllä odottamassa sitä hetkeä, että yrittäisit hieman istahtaa sohvalle lehteä lukemaan. Silloin alkoi välittämästi kuulua pyyntö "Äiti, tuutko mun kanssa leikkimään?".
Koska lapsiperheessä oma aika on kortilla, illat venyvätkin usein turhan pitkiksi. Sitä ei vain malta sammuttaa kynttilöitä ja laskea iPadia tai käsityötä käsistään ja kömpiä nukkumaan. 

Nyt on kuitenkin pakko, jotta huomenna jaksaa taas nousta lapsia herättelemään...


4 kommenttia:

  1. Oon ihan just samanlainen osa-aikaerakko :). Tai ainakin mun sosiaalisuuskiintiö on rajallinen ja haluan välillä olla ihan vaan yksin ja tehdä mitä huvittaa tai olla tekemättä mitään.
    Korostui aika hyvin silloin, kun pojat oli pieniä ja reissattiin paljon asuntovaunulla. Ahtaissa tiloissa ei päässyt ketään "karkuun", mutta miehellä oli onneks hyvä vaisto.
    Sanoi, että "Jaahas, äidin sosiaalisuuskiintiö näyttää olevan täynnä. Lähdetäänpäs pojat käymään jossain " :D. Eikä tarvinnut muiden olla pitkääkään poissa, kun jo alkoi kaipailemaan takaisinpäin.

    Nelivuotiaana aloin minäkin lukea ja sen jälkeen pakotin muut kuuntelemaan, kun lausuin runoja :)
    Ja muistan, että kun sain mennä kirjastoon lainaamaan kirjoja, niin kymmenen kirjaa oli maksimi, joka oli lupa tuoda kerralla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lomat pienessä tilassa koko perheen kanssa ovat minullekin pieni koettelemus. Annan välillä miehelle käskyn, että viepäs tytöt vaikka puistoon tai jätskille...

      Meidän perheessä tytöt ovat myös innoissaan kirjoista. Viimeksi kun kävin nelivuotiaan kanssa kaksin kirjastossa, lainausautomaatilla huomasin, että meillä oli yhteensä 19 kirjaa. Yksi minulle, kaksi isosiskolle ja loput 16 pikkusiskolle. Siinä ajassa kun minä etsin nuo kolme, hän oli ehtinyt täyttää ostoskorin omillaan...

      Poista
  2. Yksinolemisen taito on tärkeää. Ei niin, että tarvitsisi olla erakko, mutta ei läheisriippuvainenkaan. Minullakin oli kova tarve opetella lukemaan ja muistan vieläkin sen ihanan tunteen kun viisivuotiaana tajusin asian jujun. Mukavia oman ajan hetkiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on mieletön tunne kun yhtäkkiä hahmottaa kirjaimista sanoja. Saa nähdä, milloin meidän juniorimme kokee tuon.

      Mukavaa omaa aikaa sinullekin!

      Poista

Ilahtuisin kovasti, jos jättäisit pienen viestin merkiksi vierailustasi.